tiistaina, heinäkuuta 29

Loppu

Tiedän, että tällaisten kirjoitusten tehoa syö se tosiasia, että tämä taitaa olla jo kolmas vastaavanlainen. Kirjoitan sen nyt kuitenkin silti, koska tiedän että neljättä ei enää tässä yhteydessä tule.

Tässä vaiheessa ehkä huomaatte, että Vuh, vuh!:in arkisto on kokonaisuudessaan kadonnut. Niin sen kuuluukin. Se on poistunut kovalevylle pölyttymään myöhempää käyttöä varten. Mitä tämä myöhempi käyttö voisi olla, siitä minulla ei ole vielä kovin tarkkaa kuvaa. Ehkä kirjoitan jonain päivänä romaanin tai pari, ja noista merkinnöistä voi olla hyötyä siinä puuhassa - ikään kuin muistin tukena. Sitä on kuitenkin nähty ja koettu ja kirjattu ylös kaikenlaista eeppistä ja kaunokirjallista.

Niin, miksi se blogi sitten piti poistaa ja bloggaaminen lopettaa? Ensinnäkään - kuten jotkut saattoivat huomata - minulla ei ollut enää mitään sanottavaa. Ei sitten minkäänlaista! Toiseksi minua alkoi hieman pänniä, että toisilla lukijoilla on ollut vaikeuksia ymmärtää, että kirjoitukseni eivät sellaisenaan määrittele minua kokonaan henkilönä. Ihmiset, jotka eivät varmaan olisi kadulla vastaan tullessaan tunnistaneet minua, uskoivat tuntevansa minut läpikotaisin sen perusteella, mitä olin kirjoittanut. Ja minä kirjoitin vain hyvin pienen osan kaikesta ja senkin hyvin kärjistäen ja valikoiden.

Kuvittelin tämän itsestäänselvyydeksi: miksi olisin kirjoittanut suurelle yleisölle siitä, kun istun sohvalla villasukat jalassa hörppien kahvia ja silitellen kissaa? Kuka sitä olisi halunnut lukea? Tässä yhteydessä voin toki jo paljastaa, että olen istunut sohvalla villasukat jalassa hörppien kahvia ja silitellyt kissaa. Oli kuitenkin otollisempaa kirjoittaa siitä, jos satuin vaikkapa teekkaribileiden jatkoilla juoksentelemaan munat paljaana ympäri Hervantaa huutelemassa megafoniin tadzikinkielisiä kansallismielisiä iskulauseita, niin kuin opiskelijat joskus tekevät ihan silkkaa hassuuttaan. Tai jos töissä pänni ja tulin sinne myöhässä ja edelleen hieman kännissä edellispäivän syntymäpäiväjuhlien jäljiltä. Mitä kertomista olisi ollut niissä sadoissa aamuissa, kun tulin töihin ajoissa, hyväntuulisena ja virkeänä, tervehdin pomoa iloisesti, join kahvia ja luin lehdet? Kun tilitin parisuhteideni päättymisestä, niin kenellekään tuskin tuli mieleen, että niitä olivat edeltäneet paremmat ja onnellisemmat ajat, joista ei ollut mitään hauskaa tai riipaisevaa kirjoitettavaa. Ehei! Minä olin loppujen lopuksi sangen tavallinen ihminen - vieläpä hyvin herkkä ja tunteellinen sellainen. Siinä vain ei ollut mitään viihdyttävää, ellei se ilmennyt riipaisevana maailmantuskana tai hauskoina känni- ja panojuttuina.

Tumppu von Tumppu ei ollut päiväkirja. Vuh, vuh! ei ollut päiväkirja. Ne olivat tositapahtumiin perustuvaa viihdettä, joilla pyrittiin pitämään lukijamäärä korkeana. Sinne valikoitiin elämäni kiinnostavimmista tarinoista kiinnostavimmat osat. Se oli ihan tietoinen valinta ja nyt minä tein päinvastaisen tietoisen valinnan. En kirjoita enää vastaavantyylistä blogia, vaan keskityn jatkossa hassuihin kolumneihin pseudonyymillä, ravintola-arvosteluihin ja kolmanteen esikoisromaaniini Piirakat hyökkäävät, korpraali Peppund! Tähänastiset blogikirjoitukseni täyttävät paikkansa omaelämänkerrallisina muistiinpanoina, joita on hauska lukea kylminä talvi-iltoina villasukat jalassa hörppien kahvia ja silitellen kissaa sekä tietysti myös materiaalina kaikelle sille kaunokirjallisuudelle, jota aion jatkossa kirjoittaa.

Tällä kertaa lopettaessani bloggaamisen minulla ei ole uutta blogia valmiina jatkaakseni siitä, mihin jäin. Viimeksi oli, mikä oli minusta vähän typerä idea. Luultavasti jonakin päivänä jatkan, mutta en tällä tavalla. Ei tämä loppujen lopuksi ollut niin antoisaa ja vuorovaikutteista kuin olisi voinut kuvitella. Ja nyt seurustelevana miehenä en viitsi blogata enää tsigujen takiakaan. Se oli, häpeällistä tai ei, oikeasti melko suuri motivaattori kirjoittamisessani.

Aurinkoista kesänjatkoa vaan teille kaikille, rakkaat lukijat! Pitäkäähän huolta itsestänne. Halauksia! :)